AJATUKSIA
TOIVO KUULA -LAULUKILPAILUN
FINAALISTA
12.08.2012
Hannele Valtasaari
laulupedagogit ry:n puheenjohtaja
Alavuden kaupunki antoi hienot puitteet Toivo Kuulan nimeä kantavalle laulukilpailulle, jonka välierät ja finaali käytiin Alavuden kirkossa 11-12.08.
2012. Toivo Kuula syntyi Alavuden Vehkakosken kylässä ja hänen
syntymästään tulee kuluneeksi 130 vuotta kesällä 2013.
Laulukilpailut tarjoavat erinomaisen tilaisuuden pitää klassista laulumusiikkia esillä ja saada kansaa liikkeelle kuulemaan musiikkiperinteemme aarteita. Tämä onkin tärkeä asia, koska rytmimusiikin eri genret saavat joka tapauksessa kaikkialla huomiota. Jos kilpailija menestyy, se on yksi tapa saada nimensä suuren yleisön tietoisuuteen ja saavuttaa laulajan työtilaisuuksia. Toki aina on olemassa vaara, että samat keskeneräiset laulajat kiertävät kilpailusta toiseen varmistamassa asemaansa auringon alla ja keskittyminen oman instrumentin tarkempaan kehittämiseen häiriintyy.
Toivo Kuula -kilpailussa ei ole asetettu ikärajaa. Se on mahdollisuus myös
myöhään heränneille lahjakkuuksille. Tästä kilpailusta olikin muodostunut
ammattilaisten taistelu paikasta auringossa. Finalisteista monet olivat
työskennelleet vuosia mm. Suomen Kansallisoopperassa tai hankkineet
muuten monipuolista kokemusta ammattilaulajina. Kilpailufinaalissa
lauloivat bassolaulajat Jari Parviainen, Koit Soasepp ja Matti Turunen sekä
kaksi baritonia Juhani Alakärppä ja Petteri Lehikoinen. Miehet kamppailivat kolmen sopraanon Leena Liimataisen, Ilona Jokisen ja Pia Pajalan kanssa 10 000 €:n pääpalkinnosta. Kunkin laulajan piti esittää neljä suomalaista laulua, joista pakollisena kaikille kuului kaksi Toivo Kuulan laulua ja jokin 2000-luvulla sävelletty teos.
Kuulijan mietteitä laulamisesta
Mietin hienoja laulusuorituksia kuunnellessani, kuinka laulajat mahtoivat
mieltää oman instrumenttinsa toiminnan. Kokiko laulaja itsensä enemmän
ilman avulla toimivaksi puhallinsoittimeksi vai kehon sisällä toimivaksi
värähtelysoittimeksi, jossa keho alkaa resonoida, kun ääniaallot syntyvät
äänihuulivärähtelyn seurauksena ja törmäävät kehon kaikkiin koviin ja
pehmeisiin kudoksiin? Joidenkin kohdalla aistin, että lähtökohtana saattoi
olla enemmän ilman päällä laulaminen ja äänen suuntaaminen kehosta
ulospäin siten, että se lopulta kantaisi mahdollisimman kauas eteenpäin.
Äänilähtöisessä ilman päällä toimivassa laulutavassa koin, että ääni lähtee
liikkeelle ensin ja sitten tulee teksti. Toisten laulajien kohdalla aistin enemmän tekstilähtöistä lähestymistapaa. Silloin koin laulajan ikään kuin enemmän värähtelysoittimena, jossa toiminnan suunta oli päinvastainen eli kuten italialaiset sanovat inhalare la voce (sisään hengitä ääni). Tässä ajattelutavassa koin, että ilmaisu ja teksti sytyttävät kehon hieman ennen ääntä ja ovatlopulta oleellinen osa äänen soinnin kvaliteettia. Laulamisessa on kysymys paljolti kyvystä säädellä taitavasti sisäänhengityslihasten toimintaa äänen korkeuden ja voimakkuuden sekä musiikin ilmaisun mukaan. Laulutapoja voi olla toki monia ja erilaisia variaatioita näiden edellä kuvattujen tapojen väliltä. Itseäni puhuttelee kuitenkin enemmän laulutapa, jossa lauluinstrumentti mielletään enemmän värähtelysoittimeksi (inhalare la voce) kuin päällä toimivaksi puhallinsoittimeksi, jossa ääntä ohjataan kehosta ulospäin.
Hienoja musiikkielämyksiä
Leena Liimatainen oli valinnut Toivo Kuulan teoksista Paimenet (Eero Eerola)
ja Karjapihassa (Larin Kyösti). Hänen kilpailusuoritusta leimasi ehjä
ammattimainen muusikkous, joka kuultiin mm. musiikin muotojen
loogisuutena. Esityksessä oli varmuutta ja lavasäteilyä. Liimatainen ei kenties
ollut äänellisesti aivan parhaimmillaan, koska oli toipumassa flunssasta.
Tämä kuului ajoittain äänen keskialueen huokoisuutena ja energiaa vaativissa
nousuissa saattoi tulla hiukan väpättävää vibratoa erityisesti ensimmäisessä
Kuulan laulussa Paimenet. Ehjä ja hieno taiteellinen kokonaisuus toi kuitenkin
Liimataiselle toisen palkinnon 6 000 €.
Jari Parviaisen ääni virtaa hyvin luonnollisesti ja hän pyrkii ilmi selvästi
esityksissään välttämään äänenkäytössään ja tulkinnoissaan kaikenlaista
temppuilua. Hän oli valinnut äänelleen ja taiteilijatyypilleen edulliset laulut.
Kuulan Kesäyö kirkkomaalla (V. A. Koskenniemi) oli ehkä hänen
finaaliohjelmansa ehjin kokonaisuus. Parviaista vaivaa kuitenkin ilmaisullisesti
hieman tietty yksivakaisuus ja energiattomuus. Musiikin muotorakenteiden
kunnioittamisessa ja rytminkäsittelyn karaktääreissä on vielä
työtä. Moderni ooppera-aaria E-J Rautavaaran oopperasta Rasputiini jäi melko
epätarkaksi hahmotelmaksi musiikin muotorakenteen, fraasin ja tekstinkäsittelyn
osalta.
Pia Pajalan aloitti finaalisuorituksensa Marko Aution laululla Meri suuri
ompelukone (T. Kalla). Se oli hauska avaus, jossa Pajala tavoitti hyvin tekstin- ja
rytminkäsittelyssään yhteyden pianosäestyksen konemaisen poljennon
kanssa. Hänelle on tyypillistä hyvä musiikillisten kokonaisuuksien hallinta ja
varma lavaesiintyminen. Pääpaino viimeaikaisessa opiskelussa lienee ollut
oopperan alueella. Liedlaulajana Pajalalle toivoisin lisää äänellistä
monipuolisuutta ja herkkyyttä sekä tekstiin selkeyttä ja värejä. Varsinkin
ruotsinkieli Sibeliuksen laulussa Men min fågel märks dock icke (J.L.Runebergin)
oli kovin epäselvää. Äänen korkea alue kaipaa vielä hengityskontrollin
rakentamista. Ääni hyökkää ajoittain liikkeelle suoraan voimaan ja tuloksena
on silloin hieman kireä ja kova sointi.
Petteri Lehikoinen onnistui tavoittamaan Tapani Länsiön (Heikki Sipilä)
laulussa Kortto taiteellisesti ehjän ja intensiivisen kokonaisuuden. Tuomaristo
palkitsi hänet parhaasta modernin suomalaisen laulun esityksestä 1 000 €:n
stipendillä. Finalisteista neljä oli valinnut Kuulan laulun Kesäyö kirkkomaalla.
Lehikoisen esitys tästä laulusta oli yksi parhaista. Hän tavoitti lauluun
tekstilähtöisiä värejä ja herkkyyttä. Jäin kuitenkin miettimään ohjelmavalintaa
Kuulan Tule Armaani (V.A.Koskenniemi) sekä O. Merikannon Merellä (J.H.
Erkko) lauluissa. Balanssi pianon ja laulajan välillä ei ollut ihanteellinen ja
laulaja jäi hieman pianistin varjoon. Molemmat laulut vaativat valtavaa
ilmaisullista ja äänellistä energiaa ja koin, että Lehikoinen ei aivan tavoittanut
sitä.
Juhani Alakärppä oli kilpailun yllättäjä. Jo 48-vuotias tuntematon mies
ilmestyi Oulun seudulta ja voitti kilpailun. Hän oli myöhemmällä iällä
opiskellut toisen ammatin ja valmistui laulupedagogiksi ja laulajaksi Oulun
ammattikorkeakoulusta Airi Tokolan johdolla vuonna 2011. Ensimmäisestä
fraasista lähtien tiesin, että tämä mies osaa laulaa ja koskettaa kuulijaa.
Kilpailuesitys oli kokonaisuudessaan ehjä taiteellinen kokemus, joka oli
vapaa suorittamisesta ja yleisön kosiskelusta. Koin tämän laulajan
esiintymisessä lauluinstrumentin toiminnan oikeaa ajoitusta. Siinä ilmaisun
halu spontaanisti sytytti kehon luonnolliset refleksit ja tekstienergia antoi
ääneen lopullisen loistokkuuden. Seurauksena oli tasapainoinen ja rehellinen
tulkinta, jossa oli laaja dynaaminen ilmaisuskaala. Tämä teki oikeutta Kuulan
lauluille Jääkukkia (V.A. Koskenniemi) ja Sinipiika (V.A. Koskenniemi) sekä
Leevi Madetojan laulussa Yrtit tummat (L.Onerva). Moderni suomalainen
Jouko Tötterströmin Kesämuisto, jossa oli säveltäjän oma teksti, oli myös
taiteellisesti ehjä esitys. Pianisti Juho Alakärppä toimi veljensä säestäjänä ja
osoitti olevansa herkkä ja oivaltava muusikko, joka kantoi mallikkaasti
osuutensa duon työskentelyssä.
Koit Soasepp on virolaissyntyinen Suomen Kansallisoopperassa
työskentelevä basso. Hänellä on arvokas äänimateriaali, joka tällä hetkellä
kaipaa vielä teknistä hiomista ja lisää monipuolisuutta ilmaisuun. Lied on
oopperaan suuntautuneelle suurelle äänelle haaste. Koin Soaseppin
esityksistä, että hän ei vielä ole aivan tavoittanut oman äänensä luonnollista
kvaliteettia vaan pyrkii tekemään hieman keinotekoisesti tummuutta
bassoääneensä. Tekniset rajoitteet verottivat mm. Yrjö Kilpisen laulussa
Tunturille (Vilho Törmänen) fraasin kuljetuksen agogista vapautta ja tekstin
käsittelyn luontevuutta. Suomenkielinen runous saattoi asettaa hänelle
myöskin enemmän haasteita kuin äidinkielenään suomea puhuville
kollegoilleen. Joskus fraasit eivät hengittäneet aivan loogisesti tekstin sisältöä
kunnioittaen.
Ilona Jokisella on runsaasti kilpailu- ja esiintymiskokemusta. Se välittyy
hänen luontevasta lavaesiintymisestään ja musiikillisesti ehjästä
kilpailusuorituksesta. Hän oli valinnut lyyriselle äänelleen sopivan ohjelman,
joista voisi poimia helminä Kuulan Heidenzauber (August Hjelt) ja Sibeliuksen
Jubal (Ernst Josephson). Äänellisesti Jokisella on vielä hengityksessään työtä
varsinkin energiaa vaativissa nousuissa. Äänen kvaliteetti muuttuu
yläalueella ajoittain tiukaksi ja kaipaa lisää teknistä kontrollia. Jokinen
saavutti kilpailun kolmannen palkinnon 3 000 €.
Finaalin viimeinen esiintyjä oli nuori bassolaulaja Matti Turunen. Tämä
monipuolinen muusikko on tullut tunnetuksi myös säveltäjänä. Oskar
Merikannon laulussa Soi vienosti murheeni soitto (Heikki Ansa) välittyi laulajan
muusikkous. Myös Juhani Haapasalon Pelko (Anna Haava) oli hyvin
keskittynyt esitys. Toivo Kuulan laulu Tule armaani (V.A. Koskenniemi) toi
esiin eniten teknistä keskeneräisyyttä. Tässä laulussa keho ei ollut vielä
valmis tuottamaan korkean nousun vaatimaa energiaa. Turunen on hyvä
muusikko ja uskon, että hän menee vielä pitkälle. Teknisesti tämä nuori basso
kaipaa tällä hetkellä ääneensä lisää ilmaisusta lähtevää kehon toiminnan
reaktionopeutta ja hengityksen kontrollia.
Toivo Kuula -kilpailu oli erilainen kiinnostava musiikkielämys. Alavuden
kaupungille ja kilpailun järjestäjille kuuluu suuri kiitos. Laulaja ei voi
onnistua yksin ja siksi suuret kiitokset kuuluvat myös kilpailun kahdelle
taitavalle viralliselle pianistille Taru Ritavedelle ja Eliisa Sunille sekä
kilpailijoiden omille pianisteille Juho Alakärpälle, Hans-Otto Ehrströmille,
Collin Hansenille, Asta Onnilalle ja Daniel Stagnolle.